Kulunut viikko on ollut työn täyteinen. Isäntäväki on puskenut opintojaan eteenpäin ja Elliä on viihdytetty siinä sivussa. Sain kaiken kiireen keskellä tehtyä Ellille tossut. Kuva tossuista sekä tossujen käyttäjästä on lelut ja muu tarpeellinen -osiossa.

Ellillä on siinä mielessä ollut onnen viikko, että hän on päässyt useana päivänä joen jäälle juoksentelemaan. Meidän piti keksiä paikka, jossa koiruus voi ulkoilla vapaana, kun neiti ei ole viime aikoina pahemmin osoittanut kiinnostusta hihnalenkkejä kohtaan. Koiraa on joutunut vetämään perässään, jos on halunnut liikkua kotinurkkia kauemmas. Neitonen on kai päättänyt, ettei hän vähään aikaan ulkoile hihnaan kytkettynä... Vapaana ulkoilu kyllä maistuu! Hihnakävelyhaluttomuuden lisäksi on jälleen ollut havaittavissa "mörköilyä": kaikkea (pikkulinnuista ja auton ikkunoiden rapsuttajista lähtien) on täytynyt ihmetellä ja hieman pelätäkin. Maailma on muuttunut taas niiiiiin ihmeelliseksi. Tämä on kai jokin höpötyskausi... 

Parin ensimmäisen jääreissun jälkeen koira jo oppi, että tuohon suuntaan kun lähdetään, niin hän pääsee juoksemaan ilman hihnaa. 

Kun jalat eivät kuljeta pientä koiraa riittävän nopeasti eteenpäin, on opeteltava lentämään!

Elli on ulkoilemisen lomassa katsonut uutta lempiohjelmaansa Pohjoiskalotti 365 päivässä. Tuossa sarjassa eniten kiinnostaa siinä esiintyvä koira. Toisinaan Elli painaa kuononsa kiinni telkkarin ruutuun, kun koira näkyy kuvassa. Myös erilaiset luontoäänet ovat äärimmäisen mielenkiintoisia.  Pienempänä Elli tykkäsi katsoa Ruohonjuuritasolla -ohjelmaa, jossa on kaikenlaisia surisevia ja pöriseviä ötököitä.

Kerrotaanpa nyt vielä, että tänään pyörähdimme ensimmäistä kertaa match showssa. Tai voisi sanoa, että pyörimme siellä..! Pieni koira meni ihan sekaisin, kun halli oli täynnä ihmisiä, koiria, ääniä ja hajuja. Huomasin, että pienessäkin koirassa on mahdottomasti voimaa, jos se päättää pistää ranttaliksi! Kädet olivat kovilla, kun neiti rimpuili, kieppui ja sotki itseään vähän väliä hihnaan. Saimme onneksi vielä osallistua pentuluokkaan.

Mitään suurta menestystä Elli ei mätsärissä saavuttanut: sinisen nauhan saaneista pennuista viidenneksi paras. Kaksikymmentä pentua osallistui kisaan. Koska pentuja oli paljon, koirat esitettiin pareittain, jolloin toinen sai automaattisesti punaisen ja toinen sinisen nauhan. Kokemusta me mätsäristä lähdettiin hakemaan. Pöydällä kieppuminen taisi pilata meidän mahdollisuudet punaiseen nauhaan. Elli tosin koki voittaneensa jotain todella suurta, kun tuomari ojensi kisan häntäpäähän jääneille rouhepatukat. Kyllä oli naurussa pitelemistä, kun neiti sipsutteli hyvin tomeran näköisenä ulos kehästä patukan saatuaan!

Mätsärissä poukkoilu oli meille molemmille ainakin henkisesti rankkaa. Koira simahti autoon samantien ja ohjaaja on kuumeisesti miettinyt keinoja, joilla koiraa voisi vieraassa tilanteessa rauhoitella. Näyttelyharjoitukset sujuvat mallikkaasti kotona tutussa porukassa, mutta heti, kun kuvaan astuu vieraampi ihminen, homma menee ihan sekopäiseksi. Äärimmilleen viritettyä Duracellpupua ei pysäytä mikään... Jos jollakulla on hyviä neuvoja siitä, miten jokaista ihmistä palvovan koiran saa rauhoittumaan näyttelypöydällä, niin niitä otetaan mielellään vastaan. Ja jos joku haluaa leikkimään meidän kanssamme koiranäyttelyleikkiä, niin sellainenkin apu on tervetullutta Aikaa ja ymmärtävää otetta tuo rämäpää tarvitsee. Näyttelyissä semmoista ei useinkaan ole tarjolla... No, ei tässä muu auta kuin yhtä kokemusta rikkaampana nokka kohti uusia seikkailuja!